Elämä on ihmeellistä, jokainen päivä on uusi seikkailu, ajattelen.
Siitä on kauan kun olen tänne kirjoittanut. Välissä on tapahtunut niin paljon, etten melkein tunne sitä ihmistä joka olin, kun viimeksi kirjoitin.
Ja kuitenkin kaikki minussa on yhä sitä samaa, vallatonta, elämänhaluista, arkaa, herkkää ja perinpohjaista.
Olen kulkenut tummia vesiä, ja yhä se vesi virtaa minussa. Vielä enemmän sisälläni on kuitenkin valoa, joka ottaa tilaa tummuudelta. Valo on ystävällisesti kokeillut millaista sisälleni olisi asettua asumaan, ja pikkuhiljaa jäänyt sinne.
Olen miettinyt ihmistä viimeaikoina kokonaisuutena, miten valtavan rikas ja paljon on ihminen ja ihmiselämä. Arki on niin täyttä, että rauhallinen olemukseni ei pysy sen tahdissa. Öisin näen värikkäitä unia joiden tunnelma jää päiviini asumaan.
Olen ikävöinyt mummuani. Kirjoitin siitäkin tänne joskus. Nyt mummu on poissa. Unissani mummu on kuollut mutta elossa. Ja erilainen. Herättyäni mietin tietysti sitä mummua jonka tunsin, en sitä joka seikkailee unissani.
Se tuntemani mummu oli maailman turvallisin ja hyväksyvin ihminen. Mummu oli niin elämää kokenut, ettei vähästä säikähtänyt. Juttelin mummun kanssa mistä vain.
Minulla oli ennen kaksi paikkaa kodin lisäksi missä voin aina ja varmasti olla aivan oma itseni. Mummola ja metsä. Mummolaan en enää pääse, kun sitä ei ole. Onneksi on muistot, ja mummolan tuoksu vanhoissa päiväkirjoissa sänkyni alla.
Mummun hautajaisissa oli suru, tuntui epäreilulta että minun pitää pudottaa punainen ruusu mummun hautaan. Olisin mieluummin istunut mummolassa keittiönpöydän ääressä, edessäni kuppi laihaa kahvia ja maailmanmenoa tuumaileva mummu.
Mutta aika kulkee, jokainen meistä lähtee täältä vuorollaan. Se opettaa nöyryyttä suuremman edessä, ja konkretisoi sen hyvän mitä ihmiset jättävät elämäämme, vaikka itse lähtevät.
Samalla kun mummun kuolema oli minulle vaikeaa, se oli myös luonnollista. Sillä sellainen on elämä. Tuntui arvokkaalta seistä mummun vuoteen vieressä, ja silittää vielä kerran haurasta, jo viilennyttä poskea.
Nyt minä kuljen täällä polkujani, kirjoitan omaa tarinaani. Ja jossain minussa elää mummun muisto, ja kaikki se minkä sain häneltä oppia.
En ajatellut tästä tulevan tällainen surukirjoitus, mutta ehkä ne unet ovat olleet merkki siitä, että kirjoita. Kirjoita siitä surusta. Aika muuttaa surun kaipaukseksi ja toivo on että näemme jälleen.
Halauksin, minä
